Elämäntapana korjaaminen

Pikkutyttönä 1960-luvun alussa leikkasin salaa saksilla reikiä nukkieni vaatteisiin. Oma oli vikansa, kun eivät kuluttaneet niitä niin, että olisin päässyt korjaamaan! Äiti ja mummo korjasivat vaatteita, niin miksipä en minäkin. Aikuiset eivät olleet kovin ilahtuneita reikiintymisavustamisestani, mutta kursin itse onnellisena leikatut aukot umpeen. Ja uskon, että nuket olivat minun laillani onnellisia korjatuista vaatteistaan.

2020-luvun mummona ja marttana korjaan, koristelen ja muokkaan käyttökuntoon omat ja kaikki läheisten hajonneet tai muuten kunnostusta vaativat vaatteet. Ja nautin korjaamisen ja käsillätekemisen tuomasta mielihyvästä.

Tuohon väliin mahtuu 60 vuotta monenlaista käsillä tekemistä, niin harrastuksena, opiskeluna kuin työurana. Käsityöt ovat aina olleet minulle lähellä sydäntä, ja käsillä tekeminen on tapani käsitellä ja ymmärtää erilaisia asioita sekä tunteita.

Korjaaminen oli minulle vuosikymmenet ns. pakkopullaa. Korjasin kyllä hajonneen vetoketjun, parsin reiän, ompelin auenneen sauman ja kiinnitin irronneen napin, kun oli pakko. Korjaamisen piti saattaa vaate tai asuste samaan muottiin, jossa se oli ollutkin; ei ollut soveliasta, että paikka tai parsimus näkyi tai napit olivat eriparisia. Tuo oli pitkälti opittua, ympäristön normittamaa ja myös oman pään sisäistä fakkiutumaa.

Korjaamisen sijaan toimiva vaate saattoi päätyä ennenaikaisesti matonkuteeksi, sillä kuteiden leikkaamisen olin saanut jo äidinmaidosta. Se ei ollut ollenkaan pakkopullaa, vaan nautin erivärisistä kudekeristä ja niiden kertomista tarinoista. Rakastan räsymatoiksi kudottuja päiväkirjoja, jotka erivärisin raidoin kertovat omaa ja läheisten tarinaa. Joskus kutoessani meinaan ihan pakahtua, sillä niin paljon tarinoita ja tilanteita palaa mieleen, sekä iloja että surujakin. Leikkaan kuteita ja kudon räsymattoja edelleen, mutta vaatteen elinkaari ennen räsymatoksi päätymistä on pidentynyt.

Korjaamisesta on tullut asteittain yksi suosikkikädentaidoistani. Kun vaatteita ja asusteita on jo paljon, uusia ei tarvitse kovin usein ja käsillätekemisen vimmaa pitää kanavoida olemassa olevan ylläpitoon. Jossain vaiheessa jatkuva uuden tekeminen uudesta materiaalista alkoi ahdistaa, ja siirryin korjaamaan ja uudistamaan olemassa olevaa.

Korjaamistaidot karttuvat korjaamalla, harjoituksen kautta. Toisaalta ihan ensimmäinen korjauskin voi olla mestarityö. Jokainen korjaus, joka saattaa tuotteen takaisin käyttöön, on onnistunut. Vaatteiden elinkaarta on pidennettävä ja pikamuotia kartettava, sillä tuplaamalla vaatteen käyttökerrat sen hiilijalanjälki puolittuu. Tähän konkreettiseen tekoon kaikki pystyvät niin halutessaan. Vaatehuollon tulisi olla kaikkien kansalaistaitoihin kuuluva asia. Korjaamispalveluitakin on tarjolla enenevässä määrin, joten kaikkea ei tarvitse edes osata tehdä itse.

Näkyvä parsiminen ja paikkaus ovat huikeita trendejä, jotka antavat tilaa luovuudelle. Mitä enemmän parsin, sitä enemmän päästä pulppuaa uusia ideoita. On mahtavaa parsia villasukkia siten, että hyödyntää siinä monipuolisesti esimerkiksi kankaankudonnan oppeja. Sidosopin kirja tai ainakin lukematon määrä erilaisia sidoksia villasukkien pohjissa inspiroi parsimaan. Nykyisin uusia reikiä ei meinaa tulla samaan tahtiin kuin korjaamisen ideoita.

Olen iloinen, kun lapseni ja lapsenlapset kantavat korjattavat vaatteet minulle huoltoon. Toki on hyödyllistä oppia korjaamaan itsekin, mutta ruuhkavuosina ei voi vaatia kaikkea. En itsekään ollut innostunut korjaamisesta, kun lapset olivat pieniä ja leipätyö vei hillittömästi aikaa ja energiaa. Lapset kasvavat yllättävää vauhtia nollasta kouluikään. Näkyvät paikat ovat suosittuja pitkään, mutta kouluikä vähentää innostusta niihin, joten huomaamatontakin paikkausta tarvitaan. Puntteja ja hihoja saa jatkaa jatkuvasti.

Rakastan vaatteisiin kietoutuvia tarinoita. Oman vaatteeni tarina saa alkunsa sen syntyessä, joko vastuulliselta kotimaiselta yrittäjältä tai itse tehden. Myös kirppislöydöstä voi tulla lempivaate, vaikka sen tarina jääkin yleensä tuntemattomaksi. Varsinainen sielukkuus vaatteeseen tai asusteeseen tulee kuitenkin vasta käytön ja korjaamisen kautta. Myös vaatteiden uudistaminen tai muu ilmeen muuttaminen tuovat uusia säikeitä tarinoihin. Tarinallisista vaatteista tulee merkityksellisiä luottovaatteita, joita haluan korjata ja huoltaa mahdollisimman pitkään.

Minulla on aina päällä jotain itsetehtyä, itse korjattua tai jonkun käsityöyrittäjän tekemää. Tilanteissa, joissa jännittää tai itseluottamus on koetuksella, voimavaatteet muodostavat suojaavan pehmeän kuoren ja auttavat pärjäämään.  Lempivaatteeseen on turvallista kääriytyä.

Korjaamiseeni kuuluu nykyisin ehdottomasti yhteisöllisyys. Yhdessä korjaamista voi tehdä kasvokkain tai verkon välityksellä. Yhteisöissä jaetaan korjaamisen ideoita ja ohjataan toinen toista. Olen mukana Korjauskaupungin aktivismiryhmässä. Korjauskaupunkiin, kauppakeskus Redin olohuoneeseen Helsinkiin, voi kuka vaan tulla joka kuun ensimmäisenä lauantaina korjaamaan omia vaatteitaan ja muita tekstiilejä (Instagram @korjauskaupunki). Jaan ja kehitän omaa osaamistani myös martoissa, kursseilla ja somessa, mm. Instagram -tililläni @punospirjo ja punospirjo.fi -sivustolla. Marttojen lanseeraama slogan “Ekologisin vaate on kaapissasi” elää ajassa ja on selkeä viesti turhien vaatehankintojen välttämiseksi.

Korjaaminen on lempeää kansalaisaktivismia, joka tekee näkyväksi vaatehuollon merkityksen ja on vastaisku pikamuodin luonnonvaroja syövälle ja ihmisoikeuksia loukkaavalle tekstiilituotannolle. Käsityöaktivismissa jokainen voi valita oman tavan toimia, minulle se on mm. radikaaleja ristipistoja, näkyvää parsimista ja paikkaamista sekä tekstiilimateriaalien zerowaste-käyttöä.

Pirjo Kuisma

Harvialan Marttojen puheenjohtaja ja kässämartta