Keskinkertaisuuden sietämisestä

Kun minulta pyydettiin blogikirjoitusta omasta neulontaharrastuksestani, vastasin lähes varauksetta, että miksei, kirjoittaminen on ollut minulle aina kohtalaisen helppoa! Vähän kuin neulominenkin, tekstiä ja neuleita tulee pakotta ja kohtalaisen vaivattomasti, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Olen ihan kätevä ja osaava molemmissa, vaikka saatan jäädä välillä hinkkaamaan jotain yksityiskohtaa pidemmäksi aikaa.

Neulomiseeni ei liity mitään väreillä viestimistä, surun, raivon tai muun purkamista. Siedän myös keskeneräisyyttä ja jos joku työ jää lopulta kesken, niin siihen on yleensä syy. Homman lopahtaessa olen tajunnut, että puikoilla oleva tuote ei ole sellainen, jota tarvitsen tai haluan. Siihen ei kannata siis käyttää enempää aikaa.

Keskinkertaisuus ja sen kanssa eläminen onkin ollut asia, jonka työstämisen aloitin muutama vuosi sitten ja työ jatkuu edelleen. Käsitys omasta osaamisesta ja kyvyistä on kokenut melkoisen muodonmuutoksen ja olen joutunut kohtaamaan myös rajani.

Olen neulonut lähes aina. Opin neulomaan 6-vuotiaana ennen kuin lukemaan ja tein lapsena käsilläni kaikenlaista, kiitos innostavan mummuni. Hän opasti kärsivällisesti ja jaksoi purkaa ja kannustaa, kun tekele meni pieleen. Saatoin ostaa mieluista lankaa ja neuloa puseron ilman sen kummempia ohjeita. Ilmeisesti alakoululaisen hahmotus, laskutaito ja silmämääräinen arvio riittivät sopivaan tarkkuuteen.

Tämän jälkeen neulomisharrastukseni intensiivisyys on vaihdellut. 80- ja 90-luvulla nuoria harrastajia oli ehkä määrällisesti vähemmän, ja heitäkään ei juuri nähnyt missään, kun ei ollut yhteisiä areenoita. Harrastukseni saattoi herättää toisaalta ihailua ja toisaalta hämmennystä (yksi kaverini käski laittaa kutimen pois baarissa, häntä kuulemma hävetti). Noina vuosina kuvittelin olevani melkoisen hyvä, kun ei ollut mihin verrata osaamistani.

Ajat muuttuivat ja harrastajat tulivat näkyviin, kiitos netin ja sosiaalisen median. Kaikenlainen käsillä tekeminen on kokenut renessanssin, ja koronavuodet tekivät erityisesti neulomisesta ison jutun. Myös neulomisen monipuolisuus ja taidokkuus ovat nousseet samassa käyrässä. Harrastajat tekevät mitä upeampia ja vaativampia töitä ja jakavat kuvia muiden ihasteltavaksi ja inspiraatioksi. Oma käsitys osaamisestani alkoi kutistua samassa suhteessa. Lisäksi huomasin olevani toistaitoinen, kun en ymmärtänyt esimerkiksi englanninkielisiä ohjeita! (Kaikkihan sitä Ravelrya lukee, eikö?)

Tämän jälkeen neulojaidentiteettini on kokenut kolauksia. Pari esimerkkiä: aloitin pitkään hillotusta Nalle-langasta neulomaan huivia, jossa oli kaunis pintaneule ja pitsi. Ohje oli suomeksi ja näin somessa muiden neulojien upeita kuvia valmiista huiveista. Luovutin neljännen tai viidennen aloituksen jälkeen: pitsi vaati laskemista ja tiukasti ohjeessa pysymistä. Minulle tuli lähinnä sotkua ja solmuja. Turhauduin! Pihisin turhautumista ja ärsyyntymistä, miksi tämä ei etene?

Samoin oli käydä neuleen kanssa, jonka ohje oli norjaksi. Ei auttanut kouluruotsi ja kova itseluottamus, kivasta pintaneuleesta tuli vain suttua ja kuvion kohdistukset olivat kerta toisensa jälkeen pielessä. Onneksi sain avukseni tosiosaajan, joka teki mallitilkun ja neuvoi, miten edetä.

Yhdessä harrastustani koskevassa haastattelussa kannustin lukijoita tekemään asioita omaksi iloksi ja olla vertailematta töitä muiden saavutuksiin. Miksi sitten itse sorrun itseni morkkaamiseen ja muihin vertaamiseen? Tämänhän pitäisi olla hauskaa eikä mikään kisa muita vastaan! Olen varsin tietoinen omasta ajatusvinoumastani ja teen silti sitä.  

Laerke Baggerin Neulo-kirjan lukeminen toi hetkellisen valaistumisen: omien vahvuuksien tunnistaminen on avain mielekkääseen ja palkitsevaan tekemiseen. Ei tarvitse olla huippu, paras tai erinomainen. Itseään voi haastaa ja opetella hankalia asioita, mutta ei pakon kautta. Laerkesta on tullut maailmankuulu neulesuunnittelija, joka yhdistää rohkeasti materiaaleja ja tekniikoita. Hän ei niinkään piittaa teknisestä virheettömyydestä tai siitä, onko ok laittaa pörrölankaa ja puuvillaa sekaisin, vaan hän antaa mennä intuitiolla. Lopputulokset ovat hauskoja, ja prosessiin voi mahtua useita yllättäviä käänteitä ilman orjallista ohjeiden seuraamista.

Yritän muistaa tämän kaiken itsemyötätuntopuheeni ja olla tyytyväinen keskinkertainen neuloja. Itsetutkiskelu on kesken edelleen ja yritän palauttaa sen lapsen innostuksen, jolla aloitin aikanaan neuleharrastuksen.  Ainakin seuraavaan kertaan, kun avaan Instagramin neuleinspo-kuvat…   

Sanna-Maria Paloahde

Kirjoittaja on Kädentaitomarttojen varapuheenjohtaja ja harrastajaneuloja, jonka puikoilta löytyy usein sukkia ja villapaitoja. Päivätyössään opettajana hän yrittää muistuttaa opiskelijoita itsemyötätunnon merkityksestä.