Kohtuullisuusnäkökulma kotitalouksien kulutuksessa

Kaksi kolmasosaa Suomen kulutusperäisistä kasvihuonekaasupäästöistä tulee kotitalouksien kulutuksesta* – kotitalouksien valinnoilla on siis väliä, kun päästöjä pyritään vähentämään. Keskivertosuomalaisen tämänhetkinen hiilijalanjälki on noin 10 hiilidioksidiekvivalenttitonnia (tCO2-ekv) vuodessa. Tätä voi verrata esimerkiksi Pariisin sopimuksen mukaiseen globaalin 1,5 asteen tavoitteeseen. Sitran raportti arvioi, että 1,5 asteen tavoitteeseen pääsemiseksi henkilökohtaisen päästökaton tulisi olla keskimäärin 2,5 tCO2-ekv vuodessa vuonna 2030. Se tarkoittaisi, että suomalaisen hiilijalanjäljen tulisi pienentyä keskimäärin yli 70%.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Ilmastopaneelin vastikään julkaistussa raportissa “The sufficiency perspective in climate policy” jäsennetään, kuinka kotitaloudet itse voivat vaikuttaa kulutuksensa päästöihin kohtuullisen kulutuksen kautta ja kuinka tätä voi tukea erilaisilla ohjauskeinoilla.

Yksi tapa lähestyä kulutuksen kohtuullistamista on katsoa kansallisia euromääräisiä viitebudjetteja. Näin voidaan myös tarkastella vallitsevia kulutustottumuksiamme ja yhteiskuntarakenteita. Viitebudjetit jäsentävät, minkälainen olisi kohtuullinen minimikulutuksen taso eri elämäntilanteissa, jotta perhe tai henkilö tulee toimeen ja voi ylläpitää terveyttään sekä kokea voivansa osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan tietyssä ajassa ja paikassa. Viitebudjetteja on laadittu Suomen lisäksi esimerkiksi Ruotsissa ja Iso-Britanniassa. Suomessa niitä on käytetty esimerkiksi toimeentulotuen määrän arviointiin.

Ilmastopaneelin raportissa laskettiin suomalaisen viitebudjetin mukaisesta kulutuksesta aiheutuva hiilijalanjälki kolmelle eri kotitaloustyypille vuonna 2016 (katso kuva). Tulokset osoittavat, että viitebudjetin mukaisella kulutuksella on huomattavasti pienempi hiilijalanjälki kuin keskimääräisen suomalaisen kulutuksella nyt. Viitebudjetin mukaisen kulutuksen päästöt ylittävät kuitenkin 1,5 asteen mukaisen kulutustason, elleivät kulutuksen ilmastovaikutukset laske huomattavasti. Globaaliin 1,5 asteen 2030 tavoitteeseen verrattuna viitebudjetin mukaisen kulutuksen päästöt ovat kaksinkertaiset.

Se, että jopa minimikulutuksen päästöt ylittävät vuoden 2030 tavoitetason, havainnoillistaa, kuinka haasteellista päästöjen vähentäminen on. Tarvitaan siis koordinoituja ohjauskeinoja.

Miten edetä? Tässä muutama ehdotus:

• Sovelletaan kohtuullisuusnäkökulmaa kotitalouksien kulutuksessa ja Suomen ilmastotoimissa.
• Tunnistetaan kotitalouksien kulutuksen hiili-intensiivisimmät osa-alueet sekä niille vähähiilisiä vaihtoehtoja. Nämä vaihtoehdot voivat ohjata kotitalouksia vähentämään päästöjään.
• Ohjataan kulutusta niin, että siirrytään hiili-intensiivisistä vaihtoehdoista vähähiilisiin vaihtoehtoihin.

Liikenteessä keskimäärin noin 80 prosenttia kotitalouden päästöistä tulee yksityisautoilusta. Vähähiilisiä vaihtoehtoja ovat yksityisautoilun vähentäminen tai siitä kokonaan luopuminen ja siirtyminen muihin liikkumismuotoihin, kuten julkiseen liikenteeseen, kävelyyn tai pyöräilyyn, sekä lentämisen välttäminen.

Ruokavalioista hiili-intensiivisin on sellainen, joka sisältää paljon lihaa ja maitotuotteita. Vähähiilisiä vaihtoehtoja ovat ravitsemussuositukset täyttävä vegaaninen ruokavalio tai sekaruokavalioissa lihan ja maitotuotteiden merkittävä vähentäminen ja lihan korvaaminen esimerkiksi palkokasveilla.

Asumisessa yli 80 prosenttia kotitalouksien päästöistä tulee lämmityksestä ja sähkön kulutuksesta. Vähähiilisiä vaihtoehtoja ovat esimerkiksi pienempi asuintila, matalampi sisälämpötila, lämpimän veden kulutuksen vähentäminen, tilojen jakaminen, uusiutuvan energian käyttö sekä energiatehokkuuden parantaminen.

Tavaroissa ja palveluissa suurimmat päästöt syntyvät sisustuksesta, huonekaluista ja kodinkoneista, vaatetuksesta, AV- ja tietojenkäsittelylaitteista sekä vapaa-ajan harrastusvälineistä ja palveluista. Vähähiilisiä vaihtoehtoja ovat pitkäikäisten, käytettyjen tai vähähiilisiksi todennettujen tavaroiden ostaminen, jakaminen, korjaaminen, kunnostaminen ja vähähiilisten palvelujen ostaminen.

Mahdollisia ohjauskeinoja on monia. Sääntelyn keinoja ovat esimerkiksi hiili-intensiivisten vaihtoehtojen rajoittaminen tai kieltäminen, velvollisuus tarjota vähähiilisiä vaihtoehtoja sekä hiili-intensiivisten tuotteiden ja palvelujen mainonnan rajoittaminen. Taloudellisia ohjauskeinoja ovat hiiliverot ja maksut hiili-intensiivisistä vaihtoehdoista sekä haitallisten tukien poistaminen, mutta myös subventiot, verohelpotukset ja muut tavat tukea vähähiilisiä vaihtoehtoja, kuten henkilökohtaisen hiilibudjetin kautta. Tuuppaukseen kuuluu vähähiilisten valintojen tekeminen helpommaksi tai oletusarvoksi. Yhteistyön keinoja ovat jakamistalous eri muodoissa, yhteisomistajuus sekä olemassa olevien julkisten palvelujen kuten kirjastojen vaaliminen. Informaatio-ohjausta on esimerkiksi kohtuullisen kulutuksen parhaiden käytäntöjen tai positiivisten kokemusten välittäminen eri kohderyhmille sekä tuotteiden ilmastovaikutuksista viestiminen.

Tina Nyfors
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston taloustieteenosastolla. Hän on ollut mukana kirjoittamassa Ilmastopaneelin raporttia ”The sufficiency perspective in climate policy: How to recompose consumption”.

*Kulutusperusteiset kasvihuonekaasupäästöt = kotimaan päästöt + tuonnin päästöt – viennin kautta poistuvat päästöt. Vertaile alueperusteisiin (virallisiin) päästöihin, johon lasketaan päästöt jotka syntyvät maan rajojen sisällä.

Viitebudjetin mukaisen kulutuksen hiilijalanjälki erilaisissa kotitalouksissa verrattuna

keskimääräisen suomalaisen hiilijalanjälkeen ja vähennystavoitteisiin vuodelle 2030. 1,5 asteen tavoitteen mukaiset kasvihuonekaasupäästöt on kuvassa nimetty ”2030 globaalisti keskim.” (Lähde: Ilmastopaneelin raportti 4/2020)