Pikkujoulutarina
Muistot ovat eläviä. Muistot ovat aika mahtava juttu. Ja marttamuistothan ne vasta ihmeellisiä ovatkin. Mitä ne kertovatkaan martoista, äideistä ja tyttäristä, tästä järjestöstä ja toiminnasta sekä ajan kulusta? Muistot ovat kenties yksi hienoimmista lahjoista, joita saamme kokea.
Olipa kerran, kauan kauan sitten, pieni Martta Pikkukokki. Kun Yhdistys järjesti pienille kokeille kursseja oli Martta aina valmiina, vihreän muovikulhon, puisen kapustan ja hieman vinksahtaneen vispilänsä kera. Mitäs tänään leivotaan? Monenlaisia herkkuja – toisinaan myös pakkopullaa – valmistettiin. Miellyttäviin muistoihin on Martalla jäänyt erityisesti porkkana- ja palsternakkaraasteesta valmistetut lämpimät voileivät. Taitaa Martta syödä niitä satunnaisesti vielä nykyisinkin.
Marraskuinen maanantai oli odotettu päivä. Pieni Martta Pikkukokki istui levottomana ekaluokkalaisena pulpetissaan ja odotti iltaa. Pellavapää pyöri ja hyöri, jos vaikka itse joulupukki saapuisi Yhdistyksen pikkujouluihin. Ja olihan luvassa hieno ilta, toden totta. Yhdessä äiti-martan kanssa oli tarkoitus mennä juhlimaan joulun odotusta, syömään joulupuuroa ja viettämään hauskaa aikaa muiden pienten ja isojen marttojen kanssa.
Pieni Martta Pikkukokki juhli näitä pikkujouluja siis kauan kauan sitten. Lauluja laulettiin, manteleita etsittiin ja supinaa ja sipinää kuultiin. Kunnes kerhohuoneen oveen koputettiin. Silloin tuo meluava pikkukokkijoukko muuttui vakavailmeiseksi, vähemmän meluavaksi tonttukatraaksi, joka juoksi ryminällä eteiseen. Kuka kolkuttaa, kenelle ovi avataan? Pian kaikui yhteislaulu vanhasta tutusta punanutusta. Sitä ei tarina kerro, oliko valkoparta vanha ukki vai vetreämpi ja nuorempi pukki.
Jokainen äiti-martta oli paketoinut pukinkonttiin pikkujoulupaketin ja kun Martta Pikkukokki kuuli nimensä, ei riemulla ollut rajoja. Arvata saattaa, että muutenkin ilmassa oli villiä melskettä, helinää ja helskettä. Lopulta vilkutettiin ystävällemme pukille, tuolle oivalle ukille ja lähetettiin hänet matkoihinsa. Nyt oli hoppu. Rusetit auki, käärepaperit pois ja siinä se oli, pikkujoululahja. Sininen saippuakotelo, sisällä kaksi Pätkis-suklaapatukkaa ja pieni muovinen kokkipoikafiguuri.
Pätkikset pääsivät heti parempiin suihin, saippuakotelo kulki pienen Martta Pikkukokin matkassa vuosien ajan, mutta rähjääntyi reissussa ja päätyi saippuakoteloiden joutomaalle. Mutta tuo hymyilevä, pyöreäposkinen ja oi, niin muovinen kokkipoika, se on elänyt pitkän ja vaiherikkaan elämän. Pieni Martta Pikkukokki on itsekin jo martta-äiti, mutta aina silloin tällöin hän kaivaa muistojen vintagelaatikosta kokkipojan pöydälle ja muistelee pikkujoulua. Kauan kauan sitten.