Retki viimeiselle rannalle

Tämä on kamerunilainen täyteen ahdettu retkibussi Doualasta Limbeen. Tervetuloa kyytiin.

Olemme matkanneet muutaman tunnin kohti Limben rannikkokaupunkia. Siellä nekin meistä, jotka tulevat kaukaa sisämaasta, kuten Marouasta, tai Suomesta, pääsevät näkemään Atlantin valtameren. Ehkä joku kahlaa meressä tänään ensimmäisen kerran elämässään. Pompimme pikkubussin heikosti jousitetuilla istuimilla kaikki samaan tahtiin, vasemmalle, oikealle, ylös alas.

Vielä eilen nämä kotitalousopettajat pukeutuivat ykkösiin: viininpunaista ja kirkasta vihreää, kimalletta, heiluvat korvikset, taidokkaasti solmittuja tötterömäisiä huiveja. Doualassa oli ACESF-CA -järjestön joka toinen vuosi järjestettävän kongressin viimeinen päivä. Tehtiin julkilausumaa kotitalouden merkityksestä kehityksessä, järjestettiin lähiruoka-aiheinen kokkikilpailu paikallisille naisille. Otettiin virallinen yhteiskuva, ja lukemattomia epävirallisia, luentojen välillä. Tänään on retkipäivä ja kaikilla on kuin yhteisestä sopimuksesta järjestön valkoiset teepaidat ja lippikset, jotka kertovat: olemme kimpassa, ja olemme retkellä.

Valkopesua orjatyöllä

Turismi- ja vapaa-aikaministeriö toivottaa sinisellä ruostuneella kyltillä meidät tervetulleeksi Bimbian orjakauppapaikkaan. Sammaloitunut aita ympäröi aluetta ja odottelemme aikamme, ennen kuin meille löytyy läheisestä kylästä opas, jolla on porttiin avaimet.

Astuessamme sisään portista opas kertoo, miten paavi suostuteltiin 1700-luvulla orjakaupan tukijaksi vetoamalla siihen, että mustat eivät olleet ihmisiä toisin kuin intiaanit. Uuden maailman intiaanien yleiskunto heikkeni nopeasti Euroopasta tulleiden tarttuvien tautien vuoksi. Työvoiman tarpeeseen sepitettiin papistolle ja tavalliselle kansalle tarinoita siitä, miten afrikkalaisten ihonväristä näkee heidän syntiensä määrän. Jos he tekisivät paljon orjatyötä, ehkä synnit puhdistuisivat ja heillekin olisi tarjolla ikuinen elämä.

Naiset tuhahtelevat, tulkkaavat kiihkeästi toisilleen. Musta väri on syntiä. Haluaisin piilottaa vaaleat käsivarteni ja pisamaisen naamani hetkeksi.

Surullinen satama

Bimbiassa sisämaasta kiinni otetut vangit eroteltiin hyväkuntoisiin, jotka kestäisivät rahtaamisen meren yli, ja niihin, jotka oli parempi jättää töihin palmuöljyplantaasille menehtymiseensä asti. Päästäksemme varsinaiseen satamaan kuljemme mäkeä alas tiheän bambumetsikön läpi ja ylitämme pari puroa. Silta on rikki. Kahlaamme purossa, liukastelemme kivillä. Myöhemmin luen, että USA:n suurlähetystö on antanut Kamerunin hallitukselle metsikön raivaamiseen 76 000 dollarin apurahan, jotta polku on saatu raivattua ja jäljellä olevat rakennukset kaivettua esiin metsän keskeltä.

Rakennuksista, joissa orjia pidettiin, on jäljellä kivijalkoja ja seinien raunioita. Seiniin kiinnitetyt raskaat kahleet ovat vielä näkyvissä.

Opas esittelee Portin, jolta ei ole paluuta. Korkea bambumetsikkö rehottaa molemmin puolin kivistä oviaukkoa. Tästä läpi saatettiin vuosina 1750-1850 orjat, jotka lastattiin ensi vaiheessa pieneen veneeseen ja kuljetettiin muutaman sadan metrin päässä olevalle saarelle odottamaan isompia meren yli kulkevia laivoja. Koska orjat tulivat vieraista heimoista kauempaa sisämaasta, he pelkäsivät vettä ja olivat täysin satimessa. Ei ollut pelkoa pakenemisesta.

Tulemme kivestä rakennetun eläinten ruokakaukalon, sammaloituneen seimen ääreen. Bambunlehdet kelluvat seisovassa vedessä. Mutta tässä ei ole ruokittu eläimiä. Orjilla ei ollut lupa syödä käsiään käyttäen. Jaloista ja käsistä kahlehdittuina he kumartuivat kaksi kertaa päivässä ruuan ääreen kuin karja. Puheensorina ja nauru vaikenevat. Kuva on niin vahva meidän kaikkien mielessä, ettei mitään sanottavaa ole.

Hetkestä kiinni

Spontaani hiljainen hetki on nopeasti vietetty, kun opas pyörtää aiemman päätöksensä ja sallii ryhmän ottaa valokuvia portin läheisyydessä. Selfie- ja yhteisposeeraukset syntyvät nopeasti. Pari sadekuuroa yllättää ja moskiitot alkavat käydä tosissaan iholle. Siihenkin löytyy apu. Elisabeth Domatobin käsilaukusta ilmestyy voideputkilo. Piparminttu kihelmöi, mutta hetken päästä kaikki kutina on tiessään. Tämä toimisi myös pohjoissavolaisella kesämökillä.

Kamerunin synkkä menneisyys orjakaupan keskuksena vääntää mahasta. Mutta elämä on täällä nykypäivänäkin niin vaativaa, ettei muinaisia asioita jäädä hautomaan pitkäksi aikaa. Opettajanaisilla on huolehdittavaa aamusta iltaan oman maapalstan kylvöstä ja kasvusta, koulujensa oppilaiden ja köyhien naisyrittäjäkurssilaisten edistymisestä, perheenjäsenten terveydentilasta, rahojen riittävyydestä. Nyt ollaan kerrankin vapaalla. Samana iltana selfieitä otetaan uimarannan pärskeissä. Harva osaa uida käsipohjaa kummempaa, mutta nauru kaikuu taas kauas.

Hotellin ravintola laittaa meille grillin kuumaksi. Kanaa vai kalaa? Järjestön puheenjohtaja Marie-Louise Wandji sanoo minulle myöhemmin kahden kesken: “Meidän pitäisi tehdä tällaista enemmän yhdessä. Olemme aina töissä. Me ajattelemme, että meitä tarvitaan aina työntekoon, ei saa väsyä. Joskus on hyvä vain istahtaa pikkubussiin ja ajaa pois.”