Ruoan hiilijalanjälki kertoo, kuinka paljon kasvihuonekaasupäästöjä vapautuu ilmakehään ruoan tuottamisesta, kuljettamisesta, säilyttämisestä ja jalostamisesta. Hiilijalanjäljessä kootaan kasvihuonekaasupäästöt yhdeksi luvuksi, hiilidioksidiekvivalentiksi (CO2 ekv).

Kotimaisista ympäristövaikutuksista elintarvikeketjulla on suurin, yli 50 prosentin, osuus vesistöjen rehevöitymisestä. Ketjun osuus typpi- ja fosforihuuhtoumista on reilusti yli puolet. Rehevöittävää vaikutusta, jonka 1 kg fosfaattia saa aikaan joutuessaan vesistöön, kuvataan fosfaattiekvivalentiksi (PO4 ekv).
Ruoantuotanto ei onnistuisi ilman ravinteita, erityisesti typpeä, fosforia tai kaliumia. Niitä käytetään lannoitteina tukemaan kasvien kasvua. Typessä ja fosforissa ongelmallista on niiden vesistöjä rehevöittävä vaikutus.

Suomessa suurin osa vesiin päätyvästä ravinnehuuhtoumasta on peräisin maataloudesta. Lannoitteiden rehevöittävää vaikutusta voidaan vähentää muun muassa suojavyöhykkeillä, estämällä eroosiota, käyttämällä lannoitteita vain tarvittava määrä, levittämällä ne oikeaan aikaan sekä poistamalla vesistöistä ruovikoita.

On laskettu, että nykyisellä kulutuksella fosfori tulee uusiutumattomana luonnonvarana loppumaan maailmasta. Siksi lannoitusta pyritään vähentämään sekä ravinteiden kiertoa lisäämään. Fosforia voidaan kierrättää esimerkiksi hyödyntämällä eläinten lantaa.

Ruoantuotantoon käytetään tällä hetkellä 50% maapallon maa-alasta. Siitä noin 70% käytetään lihan ja eläinperäisen ruoan tuotantoon.

Tulevaisuudessa, maailman väestön kasvaessa, on tuotettava entistä enemmän ruokaa. Maatalouteen käytettyä maata ei voida kuitenkaan lisätä samassa suhteessa. Jo nykyisin sadot ovat heikompia kuin aiemmin ja maaperä on monin paikoin köyhtynyttä, eli siinä ei ole tarpeeksi kasvuun tarvittavia ravinteita. Yli puolet maailman väestön energiansaannista täytetään vain kolmella viljalla: riisillä, maissilla ja vehnällä. Ilmastonmuutos vaikuttaa näiden ravintosisältöön heikentävästi. Lue lisää täältä.

Kasvava väestö tarvitsee tilaa myös asumiseen. Noin 11% maailman käyttämättömästä pinta-alasta on tuottavaa maata ja noin 9% aavikoiden ja vuorien peitossa. Tämä asettaa rajoituksia sekä asumisen levittäytymiselle että maatalousmaan lisäämiselle.

Koska maankäyttöä ei juurikaan voida lisätä maatalouden tarpeisiin, ratkaisuna on tuottaa samalla määrällä maata nykyistä enemmän ruokaa. Tällöin vaihtoehtoina ovat satoisammat ja ravitsemuksellisesti paremmat viljalajikkeet sekä karjatalouden korvaaminen kasviproteiinien tuotannolla.

Maatalouden levittäytymisen mahdollistamiseksi on jo nyt hakattu valtavia määriä metsää. Hiilidioksidia sitovan metsän määrä vähentyy ja se lisää maatalouden haitallisia ympäristövaikutuksia.

Metsien hakkuut vähentävät myös biodiversiteettiä eli luonnonmonimuotoisuutta ja tuhoavat eliöiden tärkeitä elinympäristöjä.

Vesi on elintärkeä resurssi sekä ihmiselle että luonnolle. Maatalous kuluttaa yhteensä noin 70% ihmisen käyttöönottamasta vedestä.

Vettä, joka kuluu elintarvikkeen tuottamiseen, kutsutaan virtuaalivedeksi tai piilovedeksi. Se sisältää kaiken sen veden, mitä tuotteen valmistamiseen on kulunut.

Vettä kuluu:

kilo tomaatteja 180 l
kilo sokeria 1 780 l
kilo naudanlihaa 15 400 l
2,5 dl kupillinen kahvia 280 l
Vettä kuluu ruoantuotannossa etenkin kasteluun. Kuivissa olosuhteissa vettä tarvitaan paljon. Maailmassa on jo useita maita, joissa kärsitään vesipulasta ja kuivuudesta.
Yli 60 prosenttia maailman väestöstä elää alueilla, joilla vedestä on tai tulee pulaa ainakin ajoittain. 844 miljoonaa ihmistä kamppailee vedestä päivittäin. Lue lisää: WaterAid – vesiraportit (eng.)

Meillä Suomessa ei ole pulaa vedestä. Vaikutamme kuitenkin kulutusvalinnoillamme vesipulaan muualla maailmassa.
Suomalaisen vesijalanjälki on 4 700 litraa yhdessä päivässä. Tämä määrä vettä kuluu, kun otetaan huomioon ruoan ja muiden tuotteiden valmistukseen kulunut vesi.
Suurin osa vedestä tarvitaan ruoantuotantoon. Noin puolet suomalaisten vesijalanjäljestä jää Suomen rajojen ulkopuolelle. Suurin vaikutus jää maihin, joissa jo ennestään kärsitään vesipulasta.

Omaa vesijalanjälkeään voi pienentää valitsemalla tuotteita, joiden tuottaminen vaatii vähemmän vettä, ja jotka tuotetaan Suomessa. Esimerkiksi riisin sijasta kannattaa suosia
kotimaista perunaa ja muita juureksia . Toisaalta on hyvä muistaa, että lihan vesijalanjälki on kasviperäisiin tuotteisiin verrattuna moninkertainen, eli suurimman vaikutuksen saa suosimalla ruokavaliossaan kasvikunnan tuotteita.

Ravinto voi sisältää erilaisia haitallisia aineita, joista osa voi olla peräisin ruoan tuotannosta, valmistuksesta tai ns. luonnollisista lähteistä. Ruoan tuotannosta peräisin olevia haitallisia aineita voivat olla mm. erilaiset raskasmetallit kuten kadmium, jonka lähteenä saattavat toimia esim. erilaiset keinotekoiset lannoitteet. Myös tahallisesti tai tahattomasti ympäristöön päätyneet aineet, kuten bromatut palonsuoja-aineet sekä dioksiini, saattavat kertyä käyttämäämme ravintoon.

Ruoan valmistuksessa voi muodostua erilaisia haitallisia aineita, jotka päätyvät itse ruokaan. Tällaisia yhdisteitä voivat olla esim. lihan tai kalan savustuksessa muodostuvat polyaromaattiset hiilivedyt (PAH-yhdisteet) sekä kuumennuksessa tärkkelyksestä muodostuvat akryyliamidit. Ruoka voi sisältää myös ns. luontaisia haitallisia aineita, mm. homeiden muodostamia toksiinineja, tai esim. perunassa sekä vihreissä tomaateissa muodostuvaa glykoalkaloidia.

Yleisellä tasolla suomalaisten ravitsemus on altistuksen kannalta turvallista, kunhan välttää yksipuolista kalan tai sienien syömistä.